En ole sinkku enää. Uskomatonta.

Good morning Columbine
I'll get to my agenda
Fourth Period, Jesus Christ
I'm the one you terrorize

I'm too tired and it's
To have this conversation
Zone into destruction
The whole world ignores me

Tämä päivä on ollut monessakin mielessä hirvittävän turhauttava ja liikaa muutenkin ylistressaantuneelle mielelleni. On inhottavaa olla näin hemmetin saamaton ja kykenemätön päättämään asioita. Minulla on poika, joka on ihastunut minuun. Minäkin olen, ainakin luullakseni, ihastunut häneen. Miksi mitään ei tapahdu? Koska kumpikaan meistä ei kykene sanomaan sitä ääneen. Tässä tämä syksy sitten on mennytkin; rämpiessä ihmissuhdesuossa, josta aina vain uudet suopursut kurkottelevat napatakseen kiinni. Kaikki menee hankalaksi, kun alkaa miettiä liikaa.

Keksin jatkuvasti naurettavia tekosyitä. Minun pitäisi kirjoittaa kirja.

Tänään satoi lunta, eräs musiikinkurssilainen tyttö pyörtyi kesken äänenavausten, oltiin mukavan pojan kanssa pelailemassa korttia, huomenna isosleirille korpeen. Viikonlopusta tulee varmasti enemmän kuin hauska. Ehkä pystyn silloin jopa kertomaan tunteeni vapaasti. Olisi jo korkea aika. Livistin äsken jopa mesestä, ettei kukaan voi painostaa minua kertomaan. Aika säälittävää.

Rakastan. En rakasta. Rakastan. Kukissa on liian vähän lehtiä. Kaksikin vaihtoehtoa on jo aivan liikaa. Niitä pitäisi olla ainakin kymmenen. Rakastan. En rakasta. Rakastan vähän. Rakastan hyppysellisen. Rakastan liikaa. En rakasta tarpeeksi. Tahtoisin välimuodon tai kaksi. Tai kokonaan toisen pojan.

En jaksa enää ajatella, joten ajattelen Columbinea. Se rentouttaa, pystyn taas keskittymään.

Plipliploo.

Tänään on taas ihmeellisin päivä ihmeellisten päivien historiassa. Kaikki on hyvin, mutta ei kuitenkaan ole. Elämä maistuu hunajalta ja makeilta viinirypäleiltä, mutta samalla tuntuu kuin pureskelisi aaltopahvia. Ihmiset eivät aiheuta päänvaivaa, kukaan ei soittele vihaisia puheiluita tai angstaa minun takiani. Mutta silti. Ihan kuin en vieläkään olisi oppinut olemaan oma itseni, luottamaan itseeni ja ilmaisemaan mielipiteitäni. Kukaan ei ymmärrä minua väärin, mutta silti kaikki ymmärtävät. Ehkä se juuri pelottaa eniten. Se, että jonain päivänä kaikki ymmärtävät minua täydellisesti.

Minä en kaipaa talvea, mutta kuitenkin kaipaan. Joskus tuntuu, että nuoskalumi ja jäähileet hiuksissa tekisivät minut onnelliseksi. Onnellisemmaksi. En enää valita elämästäni, sillä minulla on kaikki niin hyvin, että toisinaan ihan itkettää. Silti olisi ihanaa pystyä olemaan täysin oma itsensä.

Tänään koulu tuntui tervanjuonnilta. Toivoin koko tappotylsän fysiikan tunnin, että pääsisin ulos hengittämään raikasta ilmaa tai edes istumaan ikkunapaikalle. Piirtelin kirjaan epämääräisiä söheröitä ja tummia varjoja. Ihan kuin elämä ei olisi täynnä niitä muutenkin. Ajatukset sotkevat elämän langat ihmeelliseksi vyyhdeksi, enkä enää tiedä, mitä tahdon ja mitä en. Toivoisin vaan, että joskus oppisin tietämään.

Minä mietin Columbinea. Mietin Dylan Kleboldin päiväkirjan tuskantäytteisiä lauseita, ja Eric Harrisin veret seisauttavaa vihaa. Mietin, miltä heistä tuntui, kun he astuivat koulun ovien sisäpuolelle viimeisen kerran. Mietin kirjastoa, kuivunutta verta matoissa ja varsinkin niitä kahtaa suurempaa verilammikkoa, joissa pojat olivat maanneet kuolleina, mutta silti jotenkin levollisina. Minä en koskaan voisi hyväksyä tai ihailla heidän tekoaan, mutta minä yritän ymmärtää. Ymmärtää, millainen on se tunne, kun jalat pettävät alta, eikä kukaan ota vastaan.

En tajua, miten jotkut saattavat tuomita niin kirkkain silmin ihmisiä, joista he eivät todellisuudessa tiedä yhtään mitään. Miten he voivat tuomita koulusurmaajat tunteettomiksi hirviöiksi, jotka ansaitsevat palaa helvetin liekeissä ikuisesti. Kuka meistä oikeastaan ansaitsee ja mitäkin? Ovatko teot ainoa mittari, jonka avulla pystymme jaottelemaan ihmiset laatikkoihin. Kiinnostukseni Columbinea kohtaan on opettanut minulle, ettei mikään elämässä ole yksinkertaista. Kaiken takana on aina vihaa, surua, epätoivoa, pelkoa, rakkautta ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, joka antaa meille kaiken, mitä vain ikinä uskallamme toivoa.

Ehkä minäkin uskallan huomenna riisua naamioni ja olla sellainen ihminen, jonka kanssa oikeasti viihdyn.